tiistai 19. helmikuuta 2013

Se on se meidän uusi vauva..



Tälläinen nyytti meillä nyt asustelee. Suunnattomasti rakkautta saa pieni paketti kokoa 45cm ja 2 400g.
Mulla oli torstaina (ystävänpäivänä) rutiinitarkastus TYKSissä, tarkoitus oli tehdä painoarvio ja katsoa pienen vointia mun hypertyreoosin ja raskausdiabeteksen takia. Lääkäri ultraili ja mittaili neitiä hetken ja totesi, että kasvu oli tehnyt pienen notkahdulsen. Istukka oli kuulemma hieman kalkkeutunut, joten tarkistettiin napanuoran virtaus ja sieltä löydettiin pieni blokki. Mä olin hieman pihalla jo tässä vaiheessa ja kuuntelin hölmistyneenä kun lääkäri sanoi mun joutuvan sydänkäyrään ja oksitosiinirasitukseen, että nähdään kestääkö pieni supistusten aiheuttaman stressin. Lääkäri myös vähän varoitteli, että en ehkä pääsisi kotiin ennen kuin vauva on pihalla, mutta mun korviin tää kuulosti jotenkin uskomattomalta. Mullahan oli n. kuukausi vielä laskettuun.

Kiltisti seurasin hoitajaa sydänkäyrään, jossa en kauaa ehtinyt olemaan. Istuma-asennossa äänet oli aika matalat (n. 90/min), joten mut päätettiin pienestä ruuhkasta huolimatta siirtää synnytyssaliin käyrälle ja odottamaan rasitusta.
Synnytyssalissa menin kyljelleni ja mut kiinnitettiin käyrään. Nyt äänet oli hyvät, keskimäärin 136/min. Kätilö sanoi poistuvansa hetkeksi. Mä otin puhelimen käteen ja ilmoitin Jukalle tilanteen, kysyin Miikkalta ovatko päässeet kotiin jo ja sovin äitin ja Jukan kanssa, että Jukka vie lapset äitille ja tulee mun seuraksi ettei mun tarvitse olla yksin.
Kun sain asiat hoidettua ja pistin puhelimen pois, huomasin, että vauvan sydänäänet oli taas pudonneet 90'neen. Yht'äkkiä huone oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Vauva ultrattiin pikaisesti ja jostain sumun keskeltä kuulin, että nyt tehdään hätäsektio. Jouduin irrottamaan huuli- ja kielikorun, mistä ei käsien tärinän ja hikoilun takia meinannut tulla mitään. Samaan aikaan yksi kätilö pisti kanyylin mun käteeni.
Seuraavaksi mua jo kiidätettiin leikkaussaliin. Sain kanyyliin tipan ja maskin naamalle samalla kun mun kädet ja jalat sidottiin kiinni. Muistan vain, että tuli hieman paha olo ja viimeiset ajatukset olivat "apua. En halua olla yksin". Pelkäsin. Sitten taju lähti.

Seuraava muistikuva onkin sitten heräämöstä. Jukka oli tullut ja silitteli mua päästä, hellästi toivotti huomenta. Mun ensimmäinen ajatus ja kysymys oli vain"missä vauva on?". Jukka sanoi, että vauvalla on kaikki hyvin ja että tärkeämpi kysymys on, että miten mä voin. Sanoin voivani ihan hyvin ja edelleen jatkoin kyselyä pienestä, halusin tietää missä neiti on ja mitä tapahtui.
Neidin sydänäänet oli kuulemma romahtanut, koska mulla oli istukka irronnut ja vuotanut kohtuun joten lääkäri päätti tehdä hätäsektion. Jukka oli ehtinyt paikalle vasta kun neiti oli jo pesty ja mua parsittiin kasaan. Neidin pelastuminen oli kuulemma ollut minuuteista kiinni.
Pieni oli ensi alkuun ollu hieman veltto, mutta piristyi nopeasti. Pääsi myös rinnalle kun heräsin ja pienen alkukankeuden mentyä oppi nopeasti oikean imutekniikan. Ensimmäinen verensokeri oli matala ja varoiteltiin, että hän lähtee keskolaan jos ei sokerit nouse, mutta seuraavassa kokeessa oli jo hyvät sokerit.

Päästiin siis yhdessä osastolle. Osastolla sokeria mittailtiin vielä ahkerasti ja yhden huonon arvon hän sai välissä ja tähän hoitona luovutettua rintamaitoa. Muuten on ollut loistavat arvot. Meidän pieni ystävänpäivä ihme, pieni taistelija ♥
Pieni on ollut myös todella rauhallinen tapaus. Osaa hän huutaakin, mutta suurimmaksi osaksi on rauhallinen ja tarkkailee maailman menoa.
On hän kyllä hieman draamakuningatar kun noin dramaattisesti päätti maailmaan tulla.

Sektion hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja sanoi miettineensä vielä illalla kotonakin, että meillä oli onni että oltiin sairaalassa kun kaikki tapahtui. Muuten meillä ei olisi tuota pientä peikkotyttöä tuossa tuhisemassa. On itselläkin useaan otteeseen itku päässyt kun miettii kuinka lähellä neidin menetys kävi. Onni onnettomuudessa, hän on kyllä ehkä maailman onnekkain pikkuinen ♥

Eetu, Jerry ja Erin kävivät perjantaina katsomassa pikkusiskoa. Jokainen taisi hullaantua korviaan myöten. Kaikki halusivat pitää vauvaa sylissä koko ajan ja pusutella. Erin alkoi itkemään kun hänen piti lähteä isälleen, jankkasi mulle vaan ettei halua iskälle eikä halua lähteä. Yritin itse pidätellä kyyneliä ja ja sanoa, että pakko lähteä, mutta että sunnuntaina taas nähdään ja äiti yrittää pian päästä vauvan kanssa kotiin. Jerry ei sanonut mitään, mutta käytöksestä huomasi, että hänkin olisi halunnut jäädä vauvan luokse.
Eetu lähti mummille reippaasti, varsinkin kun kuuli, että pääsee illalla takaisin mummin kanssa katsomaan siskoa. Silti oli kuulemma tullut pieni kiukku kun ei heti päässyt takaisin ja mummi yritti selittää, että vierailuaika on vasta myöhemmin.

Kaikki on mennyt hyvin. Sairaalassa Jukka oli meidän kanssa melkein koko ajan. Sunnuntaina päästiin kotiin. Oltais päästy jo lauantaina, mutta lääkärit juttelivat keskenään, että jos olisimme vielä yhden yön kun neiti on niin pieni ja meidän piti opetella kuuntelemaan stetoskoopilla pulssia (mun hypertyreoosin takia neidin pulssia pitää seurata 2 viikon ajan kerran päivässä ja kuuden viikon ajan pari kertaa viikossa) ja koska Jukka joutui opettelemaan mun KLEXANE -nimisen lääkkeen pistämisen (itse pelkään neuloja enkä voi katsoa edes päin kun mua pistetään, joten tän viikon kuurin ajan Jukka saa hoitaa pistämisen).
Toinen hoitaja taas olisi halunnut että jäädään pidempään kun neiti on niin pieni ja aikaiset syntymäviikot (36+3) ja mun veriryhmä on riskejä, että nriti voi alkaa kellastumaan, mutta päästiin kotiin kuitenkin koska haluttiin ja luvattiin käydä tänään tarkastuttamassa pieni osastolla.
Sairaalassa kovin kehuttiin mua ja pientä, yksikin hoitaja sanoi, ettei uskoisi, että mut on edellisenä päivänä leikattu kiireellisesti kun olin niin pian pystyssä ja kävely ja istuminen sujuu niin hyvin.
Kyllähän mulla on pieniä kipuja ollut, alkuun niitä hoidettiin epiduraalin ja särkylääkkeiden kanssa, mutta päätettiin hoitajien kanssa alkaa tiputtamaan epiduraali-annosta heti jo seuraavana päivänä ja neidin ollessa alle 2 vrk vanha, oli epi lopetettu kokonaan jo.
Pakko myöntää, että mieluummin synnytän alakautta. Ne kivut on jotenkin mukavemmat kuin tää leikkaushaavan kipu. Onneksi on särkylääkkeet apuna.
Mahaan jäävä pystysuora pitkä arpi ei haittaa mua yhtään, tulos kuitenkin tuhisee tuossa vieressä ♥ Hieman hakasten irroittaminen jännittää mutta sitä saa odottaa vielä viikon verran...

Hyvin on kyllä mennyt, pieni on todella rauhallinen ja perustyytyväinen. Tykkää katsella maailmaa eikä välitä sisarusten metelöinnistä. Hän on vaan niin pieni, hukkuu kaikkiin vaatteisiinsa.

2 kommenttia:

  1. Menin kyllä aivan sanattomaksi lukemastani. Ei voi muuta sanoa, kuin että teillä todellakin oli onni matkassa. Taisitte olla lääkärillekin aika mieleenpainuvia potilaita!

    Mutta siis onnea ihan hirmuisesti koko perheelle! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia :)
    Oli tosiaan iso onni matkassa. Lottovoittoa ei tarvitse toivoa koko elämän aikana, mutta onneksi näitä "lottovoittoja" löytyy nyt neljä kappaletta kotoa <3

    VastaaPoista