Laskettuun päivään on 2kk enää. Kahdeksan viikkoa!
En tiedä mitä pitäisi tuntea. Moni tunne puskee päälle.
Ensinnäkin hieman pelottaa, että pikkuinen tulee etuajassa, sekä keskoisuuden takia, että siksi kun tuntuu ettei kaikki ole valmiina. Olen tarvikelistan selannut läpi useasti, melkein kaikki on hommattu (paitsi esim. itkuhälytin ja pari vara-tuttia ja korviketta varmuuden vuoksi), mutta jotenkin tuntuu ettei kaikki ole valmista. Pinnasänky on kasattu aikaa sitten ja pedattu tulokasta varten, rattaat ja kaukalo on eteisessä odottamassa ja sairaalakassinkin olen jo ajatuksissani pakannut. Silti tuntuu, että jotain on unohtunut. Mutta mitä..?
Samalla jo malttamattomana odotan, että saan pienen nyytin syliin, pääsen tutustumaan pieneen uuteen ihmiseen, nuuskuttamaan ja ihastelemaan. Se pieni säälittävän kuuloinen parkuminen, tuhina, pienet tutkivat silmät ja se rakkaus mitä voi tuntea sitä pientä ihmettä kohtaan.
Samaan aikaan jännittää. Miltä hän näyttää? Millainen on luonteeltaan? Miten isommat sisarukset ottavat hänet? (Onneksi heitä on valmiiksi useampi, niin on jo jonkinlainen aavistus ja kovin he puhuvat jo vauvasta). Koska hän tulee maailmaan? Jos seuraa sisarustensa jälkiä, tulisi hän seuraamme n. kuuden viikon päästä eli suunnilleen viikolla 38.
Kuinka helppo tai vaikea synnytys on edessä? Eetun, Jerryn ja Erinin synnytykset ovat olleet helppoja, poikien synnytykset kestivät nelisen tuntia, ponnistusvaiheet n. 10 minuuttia ja Erinin synnytys oli ohi kahdessa tunnissa ja yhdellä ponnistuksella. Pojista sain epiduraalin, Erinistä en ehtinyt saamaan kuin kohdunkaulan puudutuksen joka vaikutti yhden supistuksen ajan. Mites tällä kertaa?
Toisaalta en vielä haluaisi. Vaikka on jo kova into saada pieni kakkakone syliin, en halua vielä luopua tästä pallosta. Juu, kumartelu on hankalaa, vaatteiden pukeminen melkein olympialaji ja maha melkein aina tiellä, silti tää tuntuu omalta. Tää pallomaha on kivan näköinen, kun on jo näin iso ja ihanaa seurata miten kasvaa vielä. Ja se tunne kun pieni potkii ja muljauttelee, ah <3. Ihana tunne. Iltaisin kun makoilee sängyssä ja pieni bilettää ankarasti, tuntuu ettei maailmassa ole muita. Silloin saa kokea sen äidin ja vauvan erityisen yhteyden. Jos saisin päättää, myös Jukka saisi kokea sen tunteen. Mutta koska se ei ole mahdollista, tyydyn itse nauttimaan siitä niin kauan kuin se kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti