Perinteinen hautausmaa-reissu tehty. Käytiin viemässä kynttilä meidän enkelivauvalle ja pappalle, jonka kuolemasta tuli eilen kuluneeksi seitsemän vuotta. Aika mennyt tosi nopeasti, tuntuu kuin juuri olisi saatu kuulla, että pappa on menehtynyt. Ikävä on edelleen kamala, itku meinaa tulla aina kun ajattelen asiaa, usein käykin niin, etten voi pidätellä kyyneleitä.
Joskus tuntuu, ettei kaipuu helpota koskaan. Menetin molemmat isoäidit vuonna 1997 (eli jo 15 vuotta sitten) ja pappani 2005, ja vieläkään en voi heidän kuviaan katsella ilman itkua. Ajan pitäisi parantaa haavat, mutta koska? Koskaan en voi unohtaa, sen tiedän, mutta koska suru helpottaa?
Myös nää päivät on vaikeita muutenkin, on pyörinyt mielessä, että näihin aikoihin meidän pikkuinen täyttäisi vuoden. Ei ehkä saisi miettiä asiaa niin, mutta en voi sille mitään. Kun kuultiin, että pieni on kuollut kohtuun, tuntui, että joku repi suuren palasen sydämestä.
Moni varmaan miettii, että ei hän ollut edes kunnon ihminen, kun lähti niin aikaisessa vaiheessa, mutta mulle oli. Vaikka hän oli pieni ja kuolleenakin niin siron ja rauhallisen näköinen, mulle hän oli jo oma lapsi ja rakastin häntä. Jokaisella on oma tapansa kokea ja tää on mun tapani.
Oma enkelimme on ajatuksissa päivittäin ja tulee aina olemaankin. Oma lapseni <3
Suunnitelmatkin hieman muuttuivat, Jukan pikkuveli Eetu tulikin jo tänään huomisen sijasta. On kysellyt jo Jukalta, että käyvätkö salilla ja istuvatko iltaa. Ja en tiedä ottiko pelikoneen mukaan, jos otti niin tiedän mitä pojat tekevät koko viikonlopun. Täytyy varmaan sitten napata meidän Eetu mukaan ja painua vaikka pulkkamäkeen tai keksiä jotain muuta.
Mutta nyt tekemään pientä siivousta ettei huomenna tarvitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti